Laihduttajaa saa aina arvostella

Pakko jakaa kanssanne asia, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen ihmetyttää. En ole varmasti ainoa laihduttaja tässä maailmassa, joka on saanut osakseen paheksuvia tuhahduksia ja kommenteja pöytäseurueelta, kun ravintolassa tilaan pasta-annoksen sijaan salaattia, tai jätän suklaakakun tilaamatta jälkkäriksi koska ei vaan tehnyt mieli. Baari-iltoina saan saarnan siitä, "miten sä aina jaksat laskee kaloreita" kun en jonota muiden mukana snägärin tai mäkkärin kassalle. Synti on myös se, jos et baari-illan alotteluissa vedä yhtä tiuhaan tahtiin sipsiä ja dipsua naamaan kun muut. Joku puolituntematon kysyy häpeilemättä "laihdutatsä muka tai jotain?" ja mietin samalla mielessäni, että mitä se kellekkään kuuluu jos en vedä puolta pussia sipsiä naamaan koska alkoholiahan ei voi juoda ilman, että mässäilee.

Mitä multa on mennyt ohi ja missä vaiheessa se, joka yrittää pitää jollain tavalla kiinni omasta hyvinvoinnistaan, alkoi saamaan pöytäseurueensa nälviviä kommentteja niskaansa? Missä vaiheessa mun henkilökohtaisesta projektista ja päätöksestä, laihduttamisesta, tuli julkinen puheenaihe, johon kuka vaan puolituntematon saa sanoa oman mielipiteensä? Mulle ei ikinä tulis mieleenkään mainita sille samalle puolituntemattomalle, että hei hyvin menee, oot just vetänny pussillisen sipsiä, askin röökiä ja twelvin naamaan, mistähän me viel löydettäis sulle lisää ruokaa?

On ihan totta, että tieto lisää tuskaa ja niin ainakin on mun tapauksessa kombossa viina+roskaruoka. Olin ollut 18,5 vuoteen asti koko elämäni suht hoikka, ja pystyin syömään melko vapaasti ilman, että paino olis sen suuremmin heilahdellu 50-55kg välillä. Kun sit 18 vuotiaana ovet baaritaivaaseen aukes, meidän kaveriporukka muutti asumaan joka viikonlopuks valkovenäläisten, long island ice tean, mäkkiruokien ja snägäreiden luvattuun maahan. Puolen vuoden päästä oltiin jo reippaasti yli 55:n ja hälytyskellot alkoi soimaan vasta siinä vaiheessa, kun farkut alkoi tuntuu tiukoilta- painoa oli tullut niin salakavalasti, että omaan peilikuvaansa turtu, eikä eroa huomannut kun vasta jälkeenpäin kuvia katsoessa. Lihominen alkoi masentaa ja valkovenäläisten tilalle tuli muita herkkuja, joita sitten veti suruunsa. Meni vuosi ja löysin netistä artikkelin, jossa kerrottiin, että alkoholin kanssa vedetty roskaruoka on pahinta: kroppa polttaa sen ruuan sijasta kovalla kiireellä ensin alkoholin ennen ruuasta tulleita rasvoja, hiilareita  ja proteiineja- ja kaikki ruuassa tullut rasva menee niin sanotusti suoraan lanteille. Neljä valkovenäläistä vastaa yhtä hamppariateriaa, eikä ne valkovenäläiset todellakaan jääny edes siihen neljään, koska onhan meillä suomalaisilla niin hyvä viinapää. Jokainen voi karkeasti laskea, miten monen kuukauden hamppariaterian verran yhden illan aikana tuli juotua ja syötyä- aika monen.

Mä oon jaksanut jankuttaa elämäntapamuutoksista, enkä siitä että niinkään laihdutan. Alkoholi kuitenkin(valitettavasti) kuuluu suomalaisten sosiaaliseen elämään niin vahvasti, että pari kertaa kuukaudessakin vedetty sipsit+alkoholi+mäkkäri+darrapäivän pizza alkaa pakosti jossain näkyä. Varsinkin kun yleensä on kyse mukavuudenhalusta- miten monta kertaa kellään on oikeasti niin kova nälkä, että tuhottoman määrän juomaa jälkeen on pakko vetää kello 4 yöllä hamppari, isot ranet ja vielä yks kebab-annos päälle. Kukaan ei selvinpäin pysty vetämään kello 9 illalla pussillista sipsiä, samaa määrää alkoholitonta juomaa kun illan aikana kuluu alkoholillista, ja kello 4 yöllä saman määrän roskaruokaa, kun baarista tullessa.

Oon onnellinen siitä, että jossain vaiheessa itsetutkiskelun keskellä mä ymmärsin, miten kamalan määrän sitä roskaa tulee esim. baari-iltoina kroppaansa vedettyä. Sellaisen määrän, mitä ei ikinä selvinpäin tulis syötyä ja juotua. Voin edelleen hyvillä mielin ottaa siiderin kyytipojaksi pari sipsiä ja jättää sen siihen, tai sitten voin nauttia hyvästä viinistä, sen mausta ja olla syömättä niitä. Tottakai joku jossain on mennyt vikaan, sen kertoo jo mun painokin, mutta sen kummempaa itseinhoa tuntematta aion olla tyytyväinen siitä, että heräsin asiaan nyt, enkä vasta viiden vuoden päästä.

Mutta kuka kertoisi, miten muiden kommentteihin omasta laihduttamisesta pitää suhtautua? Tiedän monen laihduttajan jättävän kaveriporukan baari-illat välistä, sillä juomaseuran painostus ja kysely ajaa laihduttajan samaan junaan muitten kanssa. On helpompi olla hiljaa, syödä ja juoda, kun ottaa vastaan arvosteluja niinkin henkilökohtaisesta asiasta, kuin omasta kropasta. Oli laihduttaja miten sinut oman itsensä kanssa tahansa, on laihduttamisessa kuitenkin aina kyse jossain määrin tyytymättömyydestä omaan kroppaansa- darrapäivän morkkis ajaa laihduttajan aina itseinhon partaalle ja tyytyväisyys omaan itseensä ja kroppaan on taas vähän kauempana kuin eilen.

Ehkä laihduttajille ja terveitä elämäntapoja vaaliville ihmisille pitäisi kertoa, miten varatua sosiaalisiin kanssakäymisiin, arvosteluihin ja niihin morkkisaamuihin, jos sattuu huonosti käymään? Laihduttajan opas sosiaaliseen elämään, anyone?